Ylen Moskovan kirjeenvaihtaja Marja Manninen vieraili luonamme torstaina 6.2 kertoen elämästään Moskovassa.
Esitys oli monipuolinen ja hyvin tietoa antava.
Ensin hän kertoi itsestään. Hän on kotoisin Kymenlaaksosta ja ensimmäisen matkansa hän teki Leningradiin vuonna -69 luokkaretkellä 15 vuotiaana. Matka oli hyvin tapahtumarikas, eikä hänellä silloin tullut mieleenkään opetella venäjän kieltä.
Lappeenrantaan hän on muuttanut vuonna -90 miehen työn perässä ja -91 tullut viisumivapaus sai matkustamaan uudelleen venäjälle. -91 tapahtunut Neuvostoliiton hajoaminen sai hänet matkaamaan uutisen tekoon sinne. Ruoasta oli pulaa. Alkuun hän teki työtään tulkin välityksellä, mutta ymmärtääkseen kulttuuria, hän ilmottautui Lauritsalan lukioon venäjää lukemaan, koska tarvitsi sitä työssään. Venäjän kulttuuria on tärkeää ymmärtää, jos haluaa saada selville sen rivien välin, jota ei ääneen lausuta. Venäjän maa on korruptoitunut, ja on ymmärrettävä se asian olennainen sanomaton osuus. On osattava lukea se mitä ei oikeasti sanota.
Hän kertoi, kuinka alkuun hän teki älyttömiä virheitä puheessaan, tajuamatta sitä itse. Mutta jo vähäinenkin kielitaito avaa ovia, eikä virheitä kannata pelätä. Niistä kannattaa toki ottaa opikseen. Hän kehoittaakin opettelemaan kielen ja kulttuurin hallintaa, jotta niden merkitys aukeaa, ja opiskelemaan niin paljon kuin mahdollista. Koskaan ei voi tietää, milloin venäjän kieltä tarvitsee. Tänä päivänä sitä tarvitsee myös omilla kotikulmilla täällä Suomessa.
Mennessään Moskovaan töihin, hän oli täynnä ennakkoluuloja, askarruttavia oli Karjalan rappio, suuret elintasoerot. Venäjällä on kuitenkin kymmenen miljoonakaupunkia, ja sieltä saa aivan kaiken, paljon mitä ei edes Suomesta saa. Nykyään hänen suhtautumisensa on fatalistinen, jos kuolee siellä, se on hänen kohtalonsa.
Hänen mielestään Moskova ja Pietari ovat turvallisia paikkoja, kun muistaa muutaman perussäännön. Ei liiku yksin pimeällä ja humalassa, etenkään syrjäisillä kujilla ja epämääräisissä paikoissa. Taatusti joutuu ryöstetyksi. Mutta se on joka kaupungin ongelma, jopa täällä Suomessa, ei yksin Venäjällä. Joka paikassa löytyy taskuvarkaita ja huijareita, jotka käyttävät hyväkseen ihmisen avutonta ja puolustuskyvytöntä tilaa.
Venäjällä ei ole toimittajia, on vain kirjeenvaihtajia. Nimitys juontaa juurensa aikaan, jolloin oikeasti uutiset lähetettiin etanapostilla emämaan toimitukseen. Kirjeenvaihtajan virkaa pidetään huippuvirkana, josta ylemmäs ei enää voi päästä. Nykyään Marja Manninen on Ylen ainoa kirjeenvaihtaja ja työ vaatiikin sinnikyyttä, kestävyyttä ja pitkiä työpäiviä. Siellä ei tunneta samanlaista lomalakia, kuin meillä. Työtä on tehtävä koko ajan, verkostot oltava kunnossa. Venäjä toimii suhteilla, mutta tietoa saa kun osaa kysyä. Jos ei itse tiedä, voi esittää asian jollekkin, jonka uskoo tietävän ainakin sellaisen, joka tietää asiasta.
Tiedonsaanti ei ole länsimaiden luokkaa, ministereillä ei ole velvollisuutta keskustella toimittajien kanssa. Itse ei kuitenkaan voi soittaa ja sopia tapaamista, pitää olla sihteeri hoitamassa sellainen. Anomus tapaamisesta on laitettava kirjallisena ja niissä on oltava paljon pyöreitä leimoja. Ylen leima kelpaa. Aikaa siihen kuitenkin menee, eivätkä venäläiset ole täsmällisiä. Juttuaihetta ei voi antaa Pasilasta käsin, muutoin kuin akuutissa uutisessa, koska saattaa hyvinkin olla, että jutun pääsee tekemään vasta kuukauden päästä siitä, kun anomuksen on laittanut.
Venäläiset ovat avoimia, iloisia, korruptoituneita, osaavat juhlia. He löytävät aina arjesta juhlimisen aihetta, koska huomenna asiat voivat olla paljon huonommin.
Juttuaiheet, on poimittava osin siitä, mikä kiinnostaa suomalaisia. Yleensä jutut ovat sotia, tai jotain muuta negatiivista, että ne ylittävät uutiskynnyksen. Myös myönteisiä juttuja on Marja Manninen jonkin verran tehnyt. Aiheita tulee lehdistä, radiosta, tv:stä, joitakin tavallisilta ihmisiltä.
Venäjällä toimii yli 600 suomalaista yritystä, mutta niiden on noudatettava Venäjän tapoja toiminnassaan. Töitä löytyy varmasti, eikä kielen osaamisesta ole haittaa. Suomessa on kiinnostusta Venäjää kohtaan.
Suurempia kysymyksiä ei herännyt, koska olen matkustanut siellä 22 vuoden aikana suhteellisen paljon, tosin en Viipuria pitemmällä, mutta siellä meillä oli aikanaan ystäväperhe, jonka luona vierailtiin. En edes tajunnut sitä vieraanvaraisuutta, ennen kuin oman ystäväni kanssa siellä käytiin ja hän kiinnitti huomiota. Hän sanoi havainneensa selkeästi sen, että minua kohdeltiin kuin ystävää, mutta häntä kohteliaasti vieraana.
Käsitykseni ei muuttunut, toki minullakin on ennakkoluuloja, mutta olen siellä vuosien mittaan yksin kävellyt pitkin katuja, olen ollut ystävien ja puolison kanssa, ja joka kerran kohtelu on ollut erilaista. Olen ollut pariin otteeseen siellä itse bussia ajamassa, siellähän ei naiset aja julkisia kulkuneuvoja, ja olen saanut ihan erilaista kohtelua niin tullivirkailijoilta, kuin kauppiailtakin. Olen ottanut rautatieasemalla nokoset junaa yksin odotellessa, kun ei enää useampaa tuntia jaksenut kävellä pitkin katuja, ei kukaan tullut häiritsemään.
Minut on haukuttu maan rakoon, siinä vaiheessa tosin lakkasin ymmärtämästä kieltä, kun sanoja tuli vihaiseen sävyyn hyvin paljon ja nopeasti, mutta rauhoituttuaan hän selitti asian, niin ymmärsin kyllä mitä hän halusi sanoa. Tosin vävy oli oven takana vessassa ja tytär vieressä kauhusta kankeana kuuntelemassa sitä ryöppyä. Tuumasin vaan, etten ymmärrä venäjäksi ja annoin tädin saarnata. Hän kun sai purettua kiukkunsa, pyysin anteeksi, että vävy sinne vessaan törmäsi, sen jälkeen ei edes raha kelvannut vessamaksuksi, kunhan nyt sai mielensä puhdistaa. Ei pidä ottaa kaikkea niin henkilökohtaisesti. Ja pienempi paha oli ottaa sen portinvartijatädin ryöppy niskaansa, kun yrittää puhua vävyä miliisin putkasta pois kadulle pissimisestä. Meille kun oli itsestään selvää, että jos on kahvilan kuva, niin sine voi mennä vessaan, jos siitä jotain maksaa. Ja voidaan ottaa vaikka kahvit siinä samalla. Ei se ihan niin ollutkaan. Mutta tiedänpä nyt. Ei saa mennä keilahallin vessaan, jos ei mene pelaamaan, sitten vessaa olisi saanut käyttää.
Olen lukenut kieltä monta vuotta, ja vaikken enää puhu, ymmärrän kyllä paljon ja jotakin joskus sanonkin. Muutamalla perussanalla pärjää kauppiaiden kanssa ja muutamalla kirosanalla selviää taskuvarkaista. Ja bussin ovien väliin tarkoituksellisella jättämisellä. :D Liikenteessä täytyy muistaa muutama perusjuttu. Tiessä saattaa olla isoja reikiä, eikä niitä ole mitenkään edes merkitty, ja vasemmalta tulijaa täytyy väistää. Yleensä jalankulkijoille annetaan tietä, jos nyt ei satu olemaan ystävä Dimitri, joka painoi kaasua ja mahorkka huulessa nauroi kun mummot juoksi alta pois. Selvittyään alta pois mummot heristi nyrkkiä takaisin. Kun ei levittele rahojaan, ja pukeutuu vähän kansanomaisemmin mitään sanomattomiin vaatteisiin, saa suhteellisen rauhassa kulkea. Välistä tuntuu, että nämä suomalaiset siellä enemmän törttöilevät.
