Miksi valitsin Pietari-kurssin?

Miksi valitsin Pietari-kurssin?

Halusin itse kokea sen, mitä edellisenä talvena katselin koulun seiniltä matkakuvauksina. Aiemmin ei aikuispuolelta päässyt tälle kurssille, mutta nyt se oli mahdollista, joten innokkaasti tartuin heti haasteeseen.

Olen aina halunnut käydä Pietarissa, mutta yksin ei tule lähdettyä matkaan. Nyt kun tarjoutui oiva tilaisuus, niin eihän sitä voi jättää käyttämättä.

Pietarissa en ole koskaan käynyt, Viipurissa toki sitäkin enemmän 22 vuoden aikana. En edes tiedä kuinka monesti siellä on tullut poikettua.

Ensimmäistä kertaa Viipurissa vuonna 1992 en kyllä unohda koskaan. Jo pitkällä sillalla aloin kauhistella sitä rappiota ympärillä, Naistensairaala ilman ikkunoita ja aina vaan huikeammaksi meni. Ja kauppahallin haju. Voi taivas. Siellä mies veti perässään puolikasta vasikanruhoa pitkin lattiaa mahorkka huulessa, verinen vana vain perässä. Hän jysäytti ruhon lihatukille, ja joka kerran kun hän huitaisi kirveen alas, varpuset lehahtivat tukilta lentoon laskeutuakseen takaisin tukin päälle. Mahorkka ei huulesta lähtenyt missään vaiheessa, vaan aina kun edellinen loppui uusi kärysi välittömästi.

Meillä oli tuttu taksikuski, joka kuljetti meitä paikasta toiseen. Kahta kertaa hän ei samaa reittiä ajanut ja kaupunki tuntui äärettömän suurelta. Muistan ajatelleeni, etten ikinä opi liikkumaan siellä. Meidän perhe oli ystäviä heidän kanssaan ja tietenkin ystäville laitetaan pöytä notkuvaksi. Heille kotiin piti aina ensin mennä ruokailemaan, ja siihen aikaan voucheriin kuului ruoka Korolenko-laivalla, muuten sitä ei saanut ostettua. Kyllä tiesi syöneensä kun ensin heillä ylenpalttinen ruokapöytä piti tyhjentää ja sen jälkeen laivalle syömään se maksettu annos. Tämän jälkeen kierrosta kaupungilla aina sinne mitä tarviketta oli tarvis. Se hyvä puoli oli, että hän varasi aina koko päivän meidän kuskaamiseen, tavarat saattoi jättää hänen autoonsa kaupoissa kiertelyn ajaksi. Mielellään siitä hänelle jonkun muutaman kympin suomen rahassa antoi. Hän piti monesti huolen, ettei taskuvarkaat päässeet iskemään, kauppahalli oli pahin paikka. Ja kuinka monta kertaa hän jälkeenpäin siitä selkäänsä sai kun meitä tyhmiä suomituristeja suojeli.

Vuosien mittaan olen liikkunut Viipurissa porukalla, mutta viime aikoina enimmäkseen yksin. Pariin otteeseen olen ajanut tilausajobussia siellä. On jännä juttu, että jos liikun jonkun kanssa, ovat kauppiaat ja taskuvarkaat olleet enemmän kimpussa, mutta yksin olen saanut kävellä aivan rauhassa pitkin kaupunkia, eikä kukaan ole tullut edes lähietäisyydelle. Kun siellä oppi liikkumaan, ei se enää ollutkaan niin jättisuuri paikka. Siellä on helppo liikkua ja kaupunkikuva on selkeä. 

Junalla kävin siihen asti, kun tuli Allegro, sen jälkeen hinnat kipusivat pilviin. Oli helppo hypätä takapihalta junaan ja vajaan puolen tunnin päästä Viipurissa junasta pois.

Nykyisin Viipuri on siistiytynyt paljon, ja siellä rakennetaan koko ajan uutta rakennusta ja korjataan vanhoja vielä pelastettavissa olevia. Kauppahallin lattia pestään kai pari kertaa päivässä koneella ja elintarvikkeet ovat myyntitiskin takana ja kylmäaltaissa. Siellä on useita pieniä kojuja seinustoilla tekstiilitavaroille, eikä sitä kamalaa hajua enää ole.

Bim Mustakorva

 Bim Mustakorva ohjannut Stanislav Rostotvsky vuonna 1977.

Elokuva käsittelee ihmisen ja koiran läheistä suhdetta, johon tulee särö, kun Ivan Ivanovitsh joutuu sairaalaan vanhan sotavamman takia. Ivanovitsh on opettanut koiralle käytöstapoja ja keskustelee sen kanssa kuin se olisi ihminen. Isännän jouduttua sairaalahoitoon Bim ei voi käsittää miksi hänen oma isäntänsä vietiin pois ja päättää lähteä etsimään tätä. Matkalla Bim kohtaa sekä ystävällisiä ihmisiä, jotka haluavat auttaa sitä, mutta myös ihmisiä, joiden mielestä kaikki kaduilla kuljeksivat koirat ilman isäntää ovat vesikauhuisia ja ne täytyy heti lopettaa.

Siihen aikaan kun elokuva on kuvattu (-77), on Neuvostoliitto ollut hyvin tarkoin säädelty maa, joka asiasta sai syyn ilmoittaa viranomaisille. Tämä Ivanovitsin naapuri on heistä pahin ja levittää ympäriinsä huhua, että koiralla ei ole isäntää ja se on sairas. Ja vain sen takia, että itse on niin syvän ennakkoluuloinen Bimiä kohtaan, kyttää naapureitaan ja tehtailee väärinteoista ilmoituksia. Useimmat hänen ilmoitukseistaan päättyvät enemmin tai vähemmin nolosti hänelle itselleen.

Bimin matkalla on monta surullista tapahtumaa, kuinka monesti se on lähellä kotia pääsemättä sinne asti enää isäntänsä kanssa. Monin paikoin elokuva koskettaa ja sai kokemaan kauhun hetkiä esimerkiksi kun koiran tassu jäi vaihteiden väliin ja juna oli tulossa. Bimin onneksi veturimiehet näkivät sen ja saivat junan pysäytettyä ja irroitettua koiran pinteestä.Toiset olivat koiralle hyviä sen väärävärisyydestä huolimatta, toiset pitivät sitä sairaana sekasikiönä, eikä se meinannut saada ollenkaan papereita. Metsästysluvan se jossain vaiheessa kyllä oli saanut.

Jäi hiukan arvoitukseksi elokuvan lopussa oliko Bim todella siellä rankkuriautossa mistä Ivan sitä etsi ja päättikö hän siinä hetkessä ettei pysty enää koirasta huolehtimaan. Minulle jäi käsitys että hän näki koiransa, mutta tämä ei häntä enää tunnistanut ja Ivan teki päätöksensä. Hän kuitenkin antoi poikien ymmärtää että Bim on edelleen elossa ja jossain karkumatkalla, ja kuitenkin hänen ajatuksensa olivat sen suuntaisia, ettei voi lapsille kertoa totuutta.

Elokuva voisi kertoa paljolti nykypäivän suhtautumisesta, mutta paljon on myös muuttunut vuosien mittaan. Enää ei kulkukoiria heti olla viemässä piikille, vaan niille yritetään mahdollisuuksien mukaan löytää koti, joka pystyy koirasta huolehtimaan. Tosin nyky - Venäjällä on todella paljon kulkukoiria ja ne saavat olla suhteellisen rauhassa, on jopa kokonaisia laumoja, jossa vahvemmat suojelevat heikompiaan. Viipurissa olen nähnyt näitä laumoja, jossa on yksi kolmijalkainen, muut pitävät siitä huolta.





Kuvat lainattu netistä.